Sotilasvallankaappauksen vuosipäivänä

21.10.1969 Somalian tiedotusvälineet alistettiin sotilasjohdolle, demokraattisesti valittu presidentti Abdirashid Ali Sharmake oli juuri murhattu ja maassa oli vireillä sotilasvallankaappaus. Radiot aloittivat soittamalla nationalistisia, sotilasvaltaa ylistäviä lauluja ja ihmisille asetettiin poistumiskielto kodeistaan. Sinä aamuna ei menty töihin eikä kouluihin. Sotilasvallankaappauksen johtaja Kenraali Mohamed Siad Barre julistautui maan uudeksi preidentiksi ja alkoi välittömästi esittelemään kansan parhaaksi suunniteltuja muutoksia. Muutokset luonnollisesti edellyttivät presidentin absoluuttista valtaa, jonka kyseenalaistajat kohtasivat erilaisia onnettomuuksia, vankeustuomioita ja muita sanktioita.

1980 alkoi liikehdintä, joka syntyi tyytymättömyydestä tapaan jolla maata johdettiin, perusoikeuksien puuttuminen monilta ja valtaa pitävän eliitin rikollinen toiminta. 1991 Siad Barre lähti maanpakoon, koska hänen sotilaansa eivät kyenneet enää tukahduttamaan vastarintaa. Maa syöksyi veriseen sisällisotaan, jonka seurauksena keskushallinto romahti täysin. Miljooonia somalialisia pakeni maasta, tuhansia kuoli ja kokonaiset kylät autioituivat.

Somalian alue on jakaantunut itsehallinnollisiin alueisiin eikä keskushallintoa ole ollut 20-vuoteen.
Vuonna 2012 Mogadishussa perustettin ensimmäinen hallitus ja parlamentti jossa pyrittiin takaamaan eri klaanien ja alueiden edustuksellisuus, sitten Abdirashid Sharmarken. Konfliktin jälkeisestä ajasta ei voida vielä täysin puhua, mutta paras tapa viedä asioita eteenpäin, eheyttää kansakunta ja rakentaa vahvempi Somalia on käsitellä historialliset tapahtumat realistisesti. 

Sotilasvallankaappauksen glorifiointia voidaan helposti nähdä ihmisten tuskan, kärsimyksen ja elämän menetysten vähättelynä. Sotilasvallankaappaus ei ole koskaan ihmiskunnan historiassa ollut kansalaisia palveleva. Sitä se ei ollut myöskään Somaliassa. 

Muistellaan siis Abdirashid Ali Sharmarkea, salamurhattua presidenttiä sekä niitä tuhansia saman kohtalon sotilasvallankaappauksen jälkeisessä Somaliassa kohdaneita ihmisiä. Jos jotain, 21.10 on surun päivä kaikille somalialaisille, ei juhlan paikka.

Tappavat rajat!

23-vuotias Sihaam oli vasta avioitunut lähtiessään matkalle kohti Eurooppaa tavoitellen itselleen parempaa elämää. Sihaam ei koskaan päässyt perille.

Vuonna 1800 luvun lopussa italialaiset, britit ja ranskalaiset saapuivat Itä-Afrikaan. Valtiot sopivat keskenään jaosta, jossa somalien asuttama alue jaettiin brittien somalimaaksi, italialaisten somalimaaksi ja ranskalaisten somalimaaksi. Väestöä "sivistettiin" eurooppalaisilla kielillä samalla, kun maasta ryöstettiin luonnonvaroja kuljetettavaksi näin maihin. Toisen Maailmansodan jälkeen erinnäisten poliittisten toimien ja afrikkalaisten vastarinnan tuloksena, siirtomaat pikkuhiljaa lähtivät, julistaen maat itsenäisiksi. Sitä ennen Italia oli esimerkiksi kattanut itselleen pöydän valmiiksi varmistaen saavansa luonnonvaroja ryöstöhintaan jatkossakin.  Viivoittimella vedettiin uusien valtioiden rajat ja Kililka shanaad Länsi-Somalia luovutettiin Etiopialle. Tähän kuuluu mm. Jigjigan kaupunki, jossa edelleen asuu paljon somalinkielistä väestöä. Eurooppa tuli Afrikkaan pyytämättä ja viisumeita anomatta.

Nykypäivänä Etiopian somalialueilla ihmisoikeusloukkaukset ovat arkipäivää. Somalien olosuhteista ovat halunneet kertoa mm. ruotsalaiset toimitajat, jotka Etiopien hallinto vangitsi laittomasta maahantulosta Somalian kautta Etiopiaan. Etiopia ei ole halunnut taata maan moninaisille etnisille vähemmistöille yhtäläisiä kansalaisoikeuksia puhumattakaan edustuksesta maan hallinnossa. Yhtälaisten kansalaisoikeuksien puuttuminen käytännössä tarkoittaa sitä, että monille maasta lähtö saattaa osoittautua välttämättömyydeksi, erityisesti jos on avoimen eri mieltä hallitsevan eliitin kanssa.

Sihaamin tarina alkaa siis jo kauan ennen hänen syntymäänsä. Hän syntyi somalinkieliseen perheeseen Jigjigaan. Yliopistossa hän tapasi nuoren miehen, he rakastuivat ja suunnittelivat yhteistä elämää. Saatuaan tutkintonsa suoritettua nuoret halusivat selvittää miten he pääsisivät ulkomaille toteuttamaan unelmiaan. He kävivät eri maiden lähetystöissä anomassa viisumeja, tuloksetta. Lopulta he näkivät ainoaksi vaihtoehdoksi pyrkiä Eurooppaan Pohjois-Afrikan kautta. He saapuivat Libyaan monien vaiheiden kautta, avioituivat ja etsivät keinoja ylittää Välimeri. 

Pitkän etsinnän jälkeen lopultakin vuonna 2011 he onnistuivat löytämään kontaktin, jota kautta he saivat paikan veneeseen kohti Lampedusaan. Veneeseen myytiin paikkoja yli 70 ihmisille ja heille vakuutettiin matkan kestävän vain päivän.

Kaksi viikkoa myöhemmin vene palasi Libyan rannikolle kuljettaen 8 ihmistä, loput olivat kuolleet merellä. Sihaam kuoli muutaman päivän vesillä olon jälkeen ja hänen ruumiinsa heitettiin mereen vailla seremonioita, hänen tuore aviomiehensä pari päivää myöhemmin. Sihaamin perhe, joka ei tiennyt tyttärensä uskaliaasta matkasta tai hänen olinpaikastaan sai tiedon kuolemasta tutun kautta. Tämä oli lukenut tapahtuneesta Facebookissa.

Henkiinjääneet kertoivat rankan selviytymistarinansa päästyään takaisin maihin. Heidän kerrotaan joutuneen Libyassa vankilaan, koska Libyalla on sopimus Euroopan maiden kanssa siitä, etteivät he saa päästää siirtolaisia Eurooppaan. Myös Libya luokittelee heidät laittomiksi siirtolaisiksi omalla maaperällään.

Välimerellä on kuollut yli 19 000 ihmistä viimeisten 24 vuoden aikana. Jokaisella heistä on oma tarinansa kerrottavana. He eivät ole kasvottomia siirtolaisia vaan perheenjäseniä, ystäviä ja yksilöitä joilla on omat moninaiset syynsä lähteä kotimaistaan.

Euroopan maahanmuuttopolitiikka kirjaimellisesti tappaa ihmisiä. Se on vastoin kaikkia ihmisoikeussopimuksia.

Ihmisillä pitäisi olla oikeus etsiä parempi elämä itselleen ja matkustaa vapaasti, myös silloin kun olosuhteet eivät siihen pakota, mutta vähintäänkin olosuhteiden pakottaessa.


Kati Pietarinen kirjoittaa Fifissä myös tästä tapahtumasta ja asettaa edellisen viikon Lampedusan tapahtumat perspektiiviin.


Kuopataan Frontex, ei ihmisiä! Mielenosoitus Sisäministeriön edessä ja Kolmensepän patsaalla on mahdollisuutesi ilmaista mielipiteesi EU:n siirtolaispolitiikasta ja rajavalvonnasta Välimerellä. Tavataan 16.10 klo 11.00 Sisäministeriön edessä!

Opendemocracy.net sivusto toi ensimmäisten joukossa esille Lampedusan tradegian viranomaistoiminan laittomuudet ja EU:n rajavalvonnan ihmisoikeuksien vastaisen toiminnan siirtolaisia kohtaan
.
*Sihaamin nimi muutettu.

To our fellow Europeans

It's has come to our attention that some of the current members of the European Council have objected to the candidacy of a member of our parliament to join the Council as vice member. It's admirable that politicians who have morals and sense of social justice still exist. We acknowledge that this is due to their voters in different EU countries, who have elected them and hold them socially responsible and accountable.

This is something we are, truth be told, lacking heavily here in Finland. We do not hold our politicians accountable and allow them more freedom to screw us over than is sensible. This is clearly indicated in the intention to send someone who has been found guilty of human rights violation to the very organ that deals with human rights among other issues.

Without the objection of the current members in the Council, our candidate would have joined it, a thought that is at the very least disturbing.

So thank you Europe for your solidarity. Keep it up and keep your politicians honest! We hope to follow suit!

Voimaa huivipelon kohtaamisesta

Oletko kadottanut yhteyden todellisuuteen? Huomaatko yhdistäväsi sumeilematta huivin alistamiseen, sivistymättömyyteen, syrjäytymiseen ja terroriin?

Vertaatko mielessäsi huivin käyttöä lapsimisseyteen?

Luuletko huivipelkoasi huivikritiikiksi?

Onko elämä muuttunut pelkäksi huivien laskemiseksi kaduilla ilman, että sinulla on minkäänlaista suurempaa visiota johtotähtenä?

Kiistätkö huivin käyttäjien yksilönvapauden? Sekoitatko välillä jengihuivit, saudihuivit, kaulahuivit ym?

Pidätkö itseäsi feministinä, mutta et usko huivinkäytössä valinnanvapauteen?

Huivipäiset ihmiset ovat osa elämäämme, mutta suomalaisia ei opeteta luomaan siihen tervettä ja tasapainoista suhdetta. Kriisilähtöinen uutisointi huivipäisistä ihmisistä saa meidät pelkäämään ja epäilemään huivipäisiä ihmisiä. Sen takia alamme kokea huivipelon esteenä ja ongelmana. Annamme huivipelon lamaannuttaa itsemme tai torjumme huivipäisten ihmisten ihmisarvon tietoisuudestamme niin täysin, että emme enää edes tunnista, että huivipelko estää meitä ajattelemasta ennakkoluulottomasti ja kuuntelemasta sydäntämme.

Huivipelko ei kuitenkaan itsessään ole ongelma, vaan kyse on siitä, millainen suhde sinulla on huivipelkoon. Jos suhteesi huivipelkoon on huono, niin kuin joillain ihmisillä, huivipelko estää sinua elämästä omaa elämääsi vaan luoden tilanteen jossa aikasi menee muiden pukeutumista kritisoidessasi.

Jos taas suhteesi huivipelkoon on neutraali, otat itse ensimmäisen askeleen joka päivä kumotaksesi stereotypioita, vaikka sinua pelottaisi. Huivipelko lakkaa olemasta este ja ongelma, ja alat nähdä sitä levittävien ihmisten piilotetut tarkoitusperät. Kohtaamalla huivipelon tulet vahvemmaksi ja kasvat siksi upeaksi olennoksi, joka syvällä sisälläsi olet aina halunnut olla.

Voimaa huivipelon kohtaamisesta -työpaja tarjoaa mahdollisuuden:

• Löytää voimaannuttava lähestymistapa huivipelkoon

• Tunnistaa, mitkä yleisimmistä huivipeloista ovat estäneet sinua näkemästä naapuriasi oikeana ihmisenä

• Kohdata omaa huivipelkoa turvallisissa olosuhteissa

• Löytää huivipelon takaa vanha ystäväsi

• Luoda pohja uudelle asenteelle liittyen huiviin.

Työpaja on sinulle, joka haluat tunnistaa islamfobiaasi ja kyetä lukemaan mediaa kriittisesti, edes tämän kysymyksen osalta. Huivipelko saattaa hyvinkin olla aina osa elämääsi. Työpajan aikana saat mahdollisuuden huomata, että huivipelko ei ole niin kamala mörkö kuin olet kuvitellut. Oman huivipelon voi kesyttää, ja silloin huivipelon kohtaamisesta tulee jopa kivaa ja innostavaa.



Ilmoittautumisohjeet ja lisätietoa työpajasta tulossa myöhemmin.

Suomen kastittomat

Suomessa on kastittomien luokka. Kastittomat tekevät likaisen työn. Kastittomilla ei ole samoja oikeuksia kuin muilla. Kastittomat eivät kuulu liittoon tai työttömyyskassaan. Kastittomilla ei ole puoluetta tai edustajia. Kastittomien ihmisoikeudet eivät toteudu. Kastittomia lyödään vielä silloinkin, kun he ovat maassa. Suomen kastittomia ovat kouluttamattomat, tai Suomen järjestelmä ei tunnusta heidän koulutustaan. Näin he pysyvät kouluttamattomina, koska järjestelmän on rakennettu niin.

Suomeen tulee pakolainen usein ilman mitään asiakirjoja. Pakolaisesta ei ole pahimmillaan "virallista" tietoa edes olemassaolostaan tai kansalaisuudestaan. Asiakirjat ja koulutustausta merkitsevät yhteiskunnassamme niin paljon, ettei järjestelmä tunnusta kastittomia ilman  Suomen viranomaisen myöntämän asiakirjan, oli se sitten ajokortti tai kelakortti. Turvapaikanhakija voi olla ALIEN ja suomalaisen sosiaalijärjestelmän, työelämän ja koulutuksen ulkopuolella useita vuosia ilman mahdollisuutta omaehtoiseen elämään.


 Kastittomiin kuuluvat myös ulkomailta rekrytoity työvoima; halpatyövoima, pimeätyövoima, paskantyönduunaajat ja kausityöläiset. Enkä puhu nyt Nokian insinööreistä vaan pitsanpaistajista, bussikuskeista, marjanpoimijoista,  päiväkotisiivoojista, katumyyjistä ja ydinvoimalanrakentajista. Siitä työvoimasta, joka tulee Suomeen huonoilla työehdoilla ja joiden koulutustausta tai kouluttaminen ei kiinnosta ketään. Suomessa on Opetushallituksen ylläpitämä systeemi, missä voi ulkomailla suoritetun tutkinnon(usein EU:n ulkopuolinen koulutus) hyväksyntää järjestelmässä, tietenkin maksua vastaan. Usein, vaikka henkilöllä olisi korkeakoulututkinto, niin sille ei saa vastaavuutta Suomessa. Mikä siis avuksi? Täydennyskoulutusko? Uusi tutkinto? Epäpätevänä työskentely? Paskaduuni?


Kastittomiin kuuluvat syrjäytetyt tai järjestelmälle oma-aloitteisesti paskat haistattaneet nuoret. Nuorten asialla on niin suuri ja monin natsoin koristeltu joukko, että jätän heidän tilanteen märehtimisen tässä vähemmälle. Opiskelija ja nuorisojärjestöt olivat heti alkumetreillä kritisoimassa OAJ:n puheenjohtajan lausuntoja koulutuksen tason ja sosiaaliturvan kytkemistä toisiinsa. Suomessa on kuitenkin kastittomien ryhmä, joihin lähtökohtaisesti kaikki edellisen kaltaiset esitykset kohdistuvat. Kukaan ei kuitenkaan muista heidän olemassaoloaan tai puolusta heitä.

Suomen kastittomiin kuuluu ihmisiä, joilla on tutkinto jo valmiiksi, mutta se ei kelpaa Suomessa. Kastittomia, jotka kelpaavat kyllä työmarkkinatuella tai epäpätevän työntekijän alennuksella tekemään työtä ja maksamaan veroja. Jos täydennyskoulutusta järjestetään, se on maksullista, tapahtuu Joensuussa eikä johda edes tutkintoon. Koko 90-luvulla siirtolaisille tarjotut täydennyskoulutukset eivät tähdänneet ammattistatuksen saavuttamiseen vaan diipadaapailuun. Tilanne ei ole parantunut merkittävästi. Koulutukseen pääsy edellyttää todistuksia, tosiasiassa valitettavan moni kuitenkin unohtaa pakatessaan ja paetessaan pyytää lähtömaansa diktaattorilta koulutodistuksiaan mukaan. Ratkaisuksi on keksitty kouluttaa Sairaanhoitajat pidemmän kaavan kautta lähihoitajaksi, opettajat koulunkäyntiavustajiksi ja insinöörit siivoojiksi. 

Tässä muutama esimerkki tosielämän kastittomista nykypäivän Suomessa

F on 40-vuotiaana avioliiton kautta Suomeen tullut sairaanhoitaja. Hän on tullut maasta missä ei ole sosiaaliturvaa tai eläkejärjestelmää. Hänen tutkintonsa tai työhistoriansa eivät kiinnosta työkkäriä, vaan hänet ohjataan lähihoitajakoulutukseen. Perheellisenä hän ei pysty täyspainoisesti opiskelemaan, vaan tekee ketjussa vuodesta toiseen lähihoitajan sijaisuuksia ja työmarkkinatuella harjoitteluja. Eläkettä ei juurikaan kartu eikä työttömyyden sattuessa ole "tutkintoa" joka oikeuttaisi työttömyyskorvaukseen. Karenssit pilkkovat työhistoriaa ja vievät ne pienetkin säästöt. 

R on 18-vuotiaana Suomeen tullut pakolainen. Hän ei ole käynyt kuin pätkittäin koulua lähtömaassaan. Hänet ohjataan suorittamaan pikavauhtia peruskoulua: kahden vuoden jälkeen hänet ohjataan vuoden kestävälle valmistavalle kurssille lähihoitajakoulutukseen. 21-vuotiaana hän olisi valmis hakemaan 2. asteen koulutukseen lähihoitajaksi. Tämä ei olekaan niin helppoa, koska koulutuspaikkoja on vähän verrattuna hakijoihin pääkaupunkiseudulla. Lähihoitajakoulutus on suunniteltu niin, että yhdeksän vuoden peruskoulutus on lähes välttämättömyys. Vaihtoehtoina olisi lähteä maakuntiin ja jättää jo mahdollisesti perustettu perhe Helsinkiin. Hänen puolestaan on päätetty koulutuspolku, eikä mahdollisuutta ole hakea muualle kuin hoitoalalle. Edelleen hän pystyy tekemään sijaisuuksia lastenhoitajana ja elättää tällä tavalla itseään. Työhön kelvataan, mutta tutkintoa ei mahdollisteta kaikille. 

M on 65-vuotias nainen. Hän on koko elämänsä taistellut perheensä hyvinvoinnin eteen. Hän on tuonut perheensä Suomeen turvaan. Hän on tullut Suomeen n. 20-vuotta sitten. Hän on tehnyt koko tämän ajan omaishoitajantyötä ilman mainittavaa tukea ja tai avustusta. Hän on tehnyt työharjoitteluja ja käynyt kielikursseilla työttömyyspäivärahan poistamisen uhalla. Ammattitutkintoon tai pysyvään työpaikkaan hänellä ei ole ollut asiaa, sillä järjestelmää ei ole tehty ikäihmisille. Hän on eläkeiässä ja saa sen mahdollisimman minimin mitä voi olla. Hän ei ole kuin taakka järjestelmän näkökulmasta ja kultaakin arvokkaampi perheelleen. Hän ei ole Suomessa tukien vaan perheensä takia.

Nyt kuvittele tavallista perheenäitiä, joka ei ole koskaan ollut Suomessa työtön. Hän hakee työtään uudestaan vuodesta toiseen, koska hänelle ei voida antaa epäpätevänä vakituista virkaa. Hän käy vaadittavat täydennyskoulutukset, mutta ilman alkuperäistä koulutodistusta ei voi saada ammattipätevyyttä tai pääse tutkintoon johtavaan koulutukseen. Silti työpaikka on sama nämä kaikki vuodet. Hän ei ole Suomessa työn vaan perheensä takia.

Jatka mielikuvituksesi hyödyntämistä, kuvittele, että nämä esimerkin ihmiset ovat sinun sukua tai ystäviä. Sinua vi**ttaa ihan kybällä? Helpompaa on, jos on käynyt järjesteltämän läpi oikeassa järjestyksessä, on koulutustasi vastaavassa työssä ja tietää oikeutensa. Tiedät kuitenkin, etteivät Akava tai OAJ aja sinun tai viiteryhmäsi etuja. Haluat tietää lisää kastittomien tilanteesta Suomessa. Haluat vaikuttaa järjestelmään, jotta se olisi oikeudenmukaisempi. Olet koulutusorientoitunut, mutta tiedät että maailmassa pärjää ilman kirjatietoakin. Viisain tuntemasi ihminen ei ole käynyt päivääkään peruskoulua. 

Mitä pitäisi sitten tehdä? Vaadi, ettei oma ammattijärjestösi puukota sinua selkään. Vaadi, että oma ammattijärjestösi ajaisi pätkätyösuhteiden riivaamien opettajien, kuten vastavalmistuneiden, omanäidinkielen ja vähemmistöuskontojen opettajien aseman parantamista.  Vaadi, ettei siirtolaisnaisia ohjattaisi  2. asteen tutkintoon yksipuolisesti vain yhdelle alalle. Vaadi, että työhistoria ja näyttötutkinto olisivat paljon suuremmassa roolissa siirtolaisten työllistymistä tuettaessa. Vaadi työnantajalle velvoitetta kouluttaa tutkinnoton työntekijänsä oppisopimuksella.

Vaadi parempaa maailmaa!

"Katso äiti! Neekeri!"

Ensimmäisen kerran, kun kuulin tuon lauseen olin ala-asteikäinen ja bussissa siskoni kanssa. Lapsi istui rattaissa ja äiti seisoi vieressä bussin käytävällä. Minut bongattuaan lapsi osoitti pienellä sormellaan ja innoissaan huusi "katso äiti! Neekeri!", sellaisella lapsen viattomuudella ja innostuksella joka huvitti minua, vaikka tilanne hämmensi.

Toisella kerralla minua huvitti vähemmän. Tätä kuitenkin jatkui, pienet valkoiset lapset, jotka innostuvat nähdessään aidon elävän mustan ihmisen. Samalla tavalla, kuin lintubongari nähdessään harvinaisen linnun tai shoppailija eksyttyään alemyynteihin. Vanhemmat lähes poikkeuksetta näissä tilanteissa nolostuvat ja pyrkivät kääntämään lapsen huomion muualle. He eivät korjaa lasta tai pyydä anteeksi.  Se antaa kuvan että heistä, on ok kotona opettaa lasta, että musta ihminen on "neekeri", mutta julkisessa tilassa he eivät ihastelekaan lapsen bongaama "neekeriä". Esimerkiksi näin: ”Niinpäs onkin Topias, ihan aito neekeri, vilkuta sille, ehkä se tekee tempun!". Tämä taas kertoo siitä, että he tiedostavat sanan käytön olevan loukkaava ja väärin. Rasistinen kulttuuri ei ole syntynyt tyhjiössä, se on ihmisten luomaa. Kasvattamalla lapsia pienestä pitäen rasistiseen maailmankuvaan jatketaan ja ylläpidetään perinnettä. On meitä ja sitten on noita toisia. 

"Neekeri" sanaa on Suomessa käytetty vuosikymmeniä. Missään vaiheessa sen käyttö ei ole ollut neutraalia kuten Marjo Kaartinen toteaa teoksessaan "Neekerikammo, kirjoituksia vieraanpelosta". N-sanan käyttö on halventavaa, nöyryyttävä ja alistavaa. Sana sisältää vuosikymmenien negatiivisen kuorman mustista alempiarvoisina olentoina, joilla ei ole ihmisarvoa. 

N-sanan käyttöä on puolusteltu sillä, että se ei ole Suomessa koskaan ollut negatiivisessa käytössä, vaan se on tarkoittanut ainoastaan afrikkalaista ihmistä. Suomella ei myöskään ole ollut kolonialistista historiaa. Tämä puolustus on vailla pohjaa, kuten "Neekerikammo"-teoksessa käy ilmi. Suomalaiset ovat identifioineet itseään alusta alkaen eurooppalaisiin siirtomaaisäntiin ja omaksuneet asenteita ja termistöä huolella sen verran hartaasti, ettei n-sanasta näytetä päästävän irti omin avuin.

Kaartisen tyhjentävä esitys n-sanan käytöstä ja sen merkityksistä niin teksti, kuin kuva todisteineen on tehty juuri sinulle, joka luulet että:

N-sana on Suomessa neutraali

N-sana voi olla sanavarastossasi, koska et keksi mitä muuta sanoisit

N-sana voi käyttää kaveriporukassa, koska tieto ei leviä ringin ulkopuolelle.

N-sanaa voi käyttää ilman, että sen on rasistisessa yhteydessä esim. vitseissä 

N-sanaa voi käyttää jos on parisuhteessa mustan henkilön kanssa 

Tarve puolustella n-sanan käyttöä kertoo vain siitä miten syvällä tämän yhteiskunnan sisälle on kirjattu rasistinen kulttuuri. Vaatimus saada käyttää n-sanaa tai muita loukkaavia sanoja on vaatimus pitää kiinni olemassa olevasta rasistisesta kulttuurista ja sen tuomasta etuoikeudesta.

Kun huomaat, että ystäväsi, tuttusi, työkaverisi tai jopa lapsesi sanavarastoon kuuluu n-sana, siihen puuttuminen on vastuusi, ei palvelus josta mustien tuttaviesi pitäisi kiittää sinua. Kun poistun seurueesta ja toteat että "Mä ainakin käytän n-sanaa ja mulla on siihen oikeus", mieti miksi et sanonut sitä suoraan minulle? Kestävätkö perustelusi päivänvaloa?

Kuvitteletko, että koska olet liberaali, hipsteri, eläinoikeusaktivisti tai feministi on mahdotonta sinun olla rasisti? Mikään edellä mainituista ei tee sinusta antirasistia ja myös sinun kohdallasi n-sanan käyttö on rasistista. Kaikki rasistit eivät ole pahoja tai ilkeitä ihmisiä. Itse asiassa suurin osa rasisteista, jotka ylläpitävät rasistista kulttuuria ovat tavallisia ihmisiä, joista valtaosa varmasti pitää itseään suvaitsevaisena, niin kauan kuin heidän n-sanan käyttöä suvaitaan. Jos vielä tämän jälkeen pidät itseäsi "hyviksenä" ja puolustelet isovanhempasi n-sanan käyttöä, et taida oikeasti uskoa muutokseen.

”Heitä se rätti nyt pois päästä ja käy töihin!”

Olemme olleet turvatarkastajina useamman vuoden Helsinki-Vantaan lentokentällä Sol-palvelujen kautta.  Työskentely kansainvälisellä lentokentällä on ollut miellyttävää ja antoisaa eikä täysin samanlaista päivää juuri olekaan, mutta viimeisen vuoden aikana työilmapiiri on heikentynyt radikaalisti.  Huonon työilmapiirin aiheuttajina koemme olevan tietyt kokemattomat esimiehet ja pieni joukko suppeakatseisia työtovereita, joilla ei ole käsitystä suvaitsevaisuudesta eikä tasa-arvosta.  Nämä henkilöt ovat käyttäytyneet epäasiallisesti työpaikalla sanomalla loukkaavia asioita naamioiden ne vitsiksi. Mm. tämänkaltaista ”läppää” olemme joutuneet kuuntelemaan:

”Heitä se rätti (huivi) nyt pois päästä ja käy töihin!”

”The good old days… too bad we don`t own you no      more.”

"Neekeri vitsejä”

”JES! Yksi vähemmän” ( Iloitaan, kun ulkomaalainen käännytetään Suomesta)

   "Tytöt hajaantukaa (eri turvatarkastuslinjoille) olette silmiinpistäviä"

   ”Nuo neljä tuolla, en halua heitä huomenna minun turvaan, joten lähetän heidät pois muualle ”(Esimies toiselle työntekijälle)

Jokaisella ihmisellä tulee jossakin kohtaa mitta täyteen ja meillä se on nyt.  Meille on ihan sama miten nämä  tietyt henkilöt käyttäytyvät vapaa-ajallaan, mutta työpaikalla meidän ei tarvitse tuollaista sietää.   Olemme olleet yhteydessä palveluesimiehiin ja pyytäneet heitä tekemään asioille jotakin, mutta palaverista huolimatta mikään ei muuttunut parempaan.  Palaverissa meitä vähäteltiin, kaikki kritiikki pistettiin ylireagoinnin ja ylitulkitsemisen piikkiin. Palveluesimiehet asettuivat tukemaan lähiesimiehiä kyseenalastamatta heidän toimintaansa ja sanktioita asetettiin meille. Palaverin jälkeen meitä kiellettiin puhumasta omaa äidinkieltä työtehtävissä, mikä puuttui jo meidän perusoikeuksiin.  Hoidamme työtehtävämme tunnollisesti ja palvelemme matkustajia tarpeen mukaan eri kielillä, joten emme ymmärrä mikä siinä on ongelmana?

Työpaikkakiusaamiskysymyksessä ei päästy eteenpäin kevään mittaa ja palveluesimiehet eivät millään tavalla yrittäneet ymmärtää tai auttaa meitä. Veimme asian vihdoinkin työsuojelupiiriin ja siellä asia on vielä kesken. Nyt tilanne työpaikalla menee huonompaan suuntaan.  Tietyt palveluesimiehet ovat soitelleet muille työntekijöille ja yrittäen löytää meistä asiattomuuksia. He ovat kyselleet miten olemme käyttäytyneet muiden työntekijöiden kanssa ja onko ollut mitään ongelmia. Kyselyt asettavat meidät huonoon valoon levittäen huhuja työntekijöiden keskuudessa. Palveluesimiesten toiminta on ollut mielestämme kaiken kaikkiaan erittäin epäasiallista ja ammattitaidotonta.

Loppujen lopuksi uskomme, että emme ole ainoat siirtolaistaustaiset, jotka kokevat syrjintää tai työpaikkakiusaamista ja siksi on tärkeää ottaa tälläiset asiat esiin. Ääntä pitää pitää! Ongelma on se, että siirtolaistaustaiset sietävät paljon ja meillä on paksu nahka. Valittamiseen tai asian viemiseen pidemmälle ei uskota vaan pelätään, ettei kukaan ota vakavasti tai syytetään rasismikortin käyttämisestä löyhin perustein, kuten tässäkin meidän tilanteessa on valitettavasti käynyt.  Kyse on yksinkertaisesti vain siitä, mikä on oikein ja mikä vääriin. Me haluamme ottaa tämän asian nyt esille, jotta muutkin jotka ovat kokeneet vääryyttä työpaikalla rohkenevat tehdä asialle lopun.

Allekirjoittajina viisi turvatarkastuksessa työskentelevää naista.

Helsingin Sanomat julkaisi jutun tästä työhäirintatilanteesta 15.7.2013