Solidaarisuutta toverit

Ihmiskunnassa on kautta aikojen ollut henkilöitä, jotka ovat vastustaneet sortoa, jotka ovat nähneet poikkeuksellisen selvästi sen mikä yhteiskunnassa mättää ja puhuneet, kirjoittaneet ja marssineet vääryyksiä vastaan. Nämä ihmiset ovat usein olleet omana aikanaan aliarvostettuja, historian kirjat ovat nostaneet heidät sankariasemaan, vuosikymmen, sata tai tuhat myöhemmin. Laiha lohtu, sanoisin tässä kohti.

Meidän aikana on myös näitä oman aikakautensa profeettoja joiden terävät analyysit osuvat valtapitävien kipeimpiin kohtiin ja jotka pakottavat meidät katsomaan peiliin. He marssivat, kirjoittavat ja puhuvat sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta, oman koskemattomuutensa kustannuksella. He tekevät sen mikä on oikein, koska eivät näe sille muuta vaihtoehtoa. He ovat meille äärettömän tärkeitä, mutta liian usein jätämme heidät yksin.

Bob Marley lauloi Redemtion songs’ssa ”How long shall they kill our prophets, while we stand and aside and look”. Samaa kysymystä pohdin itsekin, miten kauan katselemme vierestä miten yhteiskunta ryöpyttää ja hajottaa näiden ihmisten tahdonvoiman, heidän hengen, vision? Ihmistä voi tappaa monella tavalla, ruumin surmaaminen on vain yksi näistä eikä edes pahin. Me jotka kutsumme itseämme ystäviksi osallistumme tähän murhaan, joka kohdistuu näihin oman aikansa profeettoihin tappavalla hiljaisuudella. Martin Luther King sanoi ”In the end, it’s not the words of our enemies that we will remember, but the silence of our friends”. Sama pätee edelleen, ei ne vihollisten sanat vaan ystäviksi oletettujen hiljaisuus on se joka tappaa tehokkaimmin.